Onnellinen porukka

"Mä saan kokoajan ihan sairaan makeita ylälämäreitä" 

Se olisi uusi viikko taas käsillä.

Meillä päivät menneet samaan entiseen malliin.

Pojat pelaavat pihalätkää,

jos ei kiekkotreenejä ole luvassa jäällä,

ja tuo ilo ja into on ihanaa seurattavaa!!!

Aamu alkaa kello kuusi,

kun perheen pienin hiipii yöpuvussa sängyn viereen

ja kuiskaa,
että saako mennä lämimään pihalle…

Jos ei ole valppaana ohjastamassa aamuaskareisiin

ennen lämäreitä, 

niin sieltä se löytyy paukuttamassa kiekoilla 

ja palloilla pitkin maalia.

Naapuriparat!

Ja vielä jos isoveli kuulee tämän,

niin oitis heitä on kaksi ja meteli sen mukainen!

Viikonloppu meni kiireisissä merkeissä 

tuttuun tapaan.

Lauantainakin kaikilla oli treenit samaan aikaan

ja eri paikoissa, 

Erikalla vielä leiri Lausannessa,

jonne lähdin häntä viemään.

Samalla kerkesin tavata ihanaa ystävääkin 

Erikaa odotellessa.

Illalla saimme vielä mieleisiä vieraita iltaa istumaan,

kun Jeren valmentajakolleega ja Danielin valmentaja

saapui perheineen meille.

Tytöillä oli luistelukaverit yökylässä, 

joten hulinaa ei puuttunut.

Kaikilla oli aivan loistava ilta.

Mutta nyt ollaan taas uudessa viikossa. 

Nämä päivät vaan hupenevat 

ja tekstiä ei tunnu syntyvän tänne sitten millään.

Sitä on muka niin kiireinen 

ja iltaisin sitten liian poikki ajattelemaan mitään järkevää.

Aika lentoahan nämä päivät ovat, 

mutta samanlaisia ne oli ennenkin 

ja silti kerkesin vielä päivitellä blogia 

ja tehdä kotonakin kaikkea enemmän kuin nykyään. 

Oonkohan mä hidastunut tässä vuosien saatossa…

vai johtuukohan se tästä juoksemattomuudesta ;)

Päätin testata ja nyt olen viimeisen viikon testannut juoksua entiseen malliin, 

eli päivittäin. 

Polvi ei siitä ehkä ihan tykkää,

mutta ei se ole huonommaksikaan mennyt,

joten aion jatkaa.

Eihän tuosta tervettä polvea enää taida tulla,

mutta jos tälläisenä pysyisi,

niin huippua jo tämäkin!

Tänään mittariin kertyikin juoksukilometrejä puolen maratoonin verran 

eli 21 km ja olo oli aivan mahtava. 

Tuon hyppääjän polvi-diagnoosin jälkeen olen enimmillään juossut 

semmoista 15km:n lenkkejä ja harvemmin niitäkin,

mutta nyt viikon verran sitten päivittäin 12km

ja tänään tuo pidempi lenkki.

Ja ensimmäiset kuukaudethan meni täysin juoksematta 

ja koko vuosi on minulle ollut kyllä juoksuton

kun ei ole päässyt kunnolla juoksemaan 

ja olen jotenkin tuntenut eläväni vain puoliksi.

Olen koittanut löytää uutta intohimoa salitreenistä,

joka on ihanaa, mutta ei se ole sama kuin juoksu,

olen kokeillut uimista tosissani, 

ja selannut vaikka ja mitä vaihtoehtoja,

mutta mun juttuni se on vain tuo juoksu ja sillä siisti!

Pinkaisin salillekin tänään ja ennätin kirjoittaa blogin, 

tehdä töitä, siivota, pestä pyykkiä, 

pakata auton treenejä varten(lounaan olinkin valmistanut jo edellisenä iltana), 

hakea lapset koulusta ja heittää treeneihin ja takaisin kouluun.

Ensin juoksin itsekseni 12km ja sitten lapset pyörillä mukaan 

ja 9km lasten fillareiden perässä.

Kipusin itsekseni rinteemme huippua kohti ja laskeuduin alas, 

lasten kanssa sitten nousimme hiukan vähemmän 

ja valitsimme pyörille sopivamman reitin, 

jossa kuitenkin pieniä iloisia haasteita.

Ihanaa kun lapset rakastavat tälläisiä puuhia yhtä paljon kuin minä. 

Nämä ovat ihan parasta yhdessä oloa. 

Päiviin on mahtunut paljon ilon aihetta, 

mutta myös huolta ja surua. 

Rakkaan ystävän sairaus on puhuttanut,

huolettanut ja pelottanutkin,

mutta onneksi kaikki kääntyy parhain päin.

Usko tulevaan on kova!

Meidän jäähalli menetti tänään aamulla nuoren,

vain 21-vuotiaan kiekkoilijan auto-onnettomuudessa,

ja tuo uutinen pysäytti taas niin kovaa.

Eläkää kaikki tässä ja nyt. 

Antakaa aikaa läheisillenne,

hullutelkaa, 

unelmoikaa,

haaveilkaa, 

rakastakaa,

naurakaa mahat kipeiksi

 ja uskokaa itseenne.

Elämä on tässä ja nyt!

Usein se kaikista tärkein 

ja rakkain on liian lähellä,

ymmärtämättä sitä

ennen kun sen menettää!

Halaukset kaikille teille rakkaille,

olette niin valtavan tärkeitä!!!

Iloista ja aurinkoista alkanutta viikkoa kaikille!