sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Lasten juhlahumua.



Perjantaina Alexian syntymäpäivän aamu alkoi vauhdikkaasti, kun Alexia hyppeli iloisena alakertaan ja kysyi, että mitähän mahdoin leipoa hänelle kouluun viemiseksi syntymäpäivän kunniaksi. Minä olin unohtanut koko koulun viemiset tässä muussa juhlahumussa. En paljastanut sitä kuitenkaan Alexialle vaan loihdin nopeasti maukkaita mokkapaloja viemiseksi. Onni on nopeat mokkapalat!
Kerettiin hyvin ennen koulun alkamista ja iloinen neiti päivänsankari jatkoi hyppelyään kohti koulun käytäviä.

Muutenkin päivä sujui mukavasti leipoen ja askarrellen Danielin kanssa, vaikka luulin pääseväni helpolla kun ihana Federica leipoi kakun Alexialle, josta tuli aivan ihana!


Mutta rakastan puuhastella askartelujen merkeissä, kun vielä olisi hiukan enemmän aikaa.



Meillä oli jälleen lounastreenit ja iltatreenit hoidettavana ja ne olivatkin työn täytteiset ja niin kiireiset tunnit kumpikin ja tietenkin meidän pojat toivat oman lisänsä mukanaolollaan, mutta hyvin taas selvittiin.

Eilen lauantaina meillä olikin sitten juhlapäivä kun 15 kaveria saapui juhlistamaan Alexian syntymäpäivää. Oli luistelukavereita ja koulukavereita ja sää oli aurinkoinen ja niin lämmin. Mittari kohosi reilusti yli kahdenkymmenen asteen paremmalle puolelle ja me ollaan nautittu näistä päivistä kyllä todella. Suunnistettiin ulkona, pelattiin ja leikittiin ja kaikki viihtyivät hyvin ja aika kului nopeasti.
Viimeiset vieraat lähtivät vasta yhdeksän jälkeen illalla ja Dominik jäi yökylään.

Kahdeksan kynttilää puhallettiin vauhdikkaasti...


Vauhtia riitti pitkälle iltaan.




Olo on jotenkin herkkä ja sanoinkuvaamattoman onnellinen. Sitä palaa uudelleen ja uudelleen aina lasten syntymäpäivinä syntymiin ja muistelee elämää ennen ja jälkeen. Miettii tätä kaikkea mitä ollaan saatu kokea ja elää. Miten meistä on kasvanut vanhempia ihanille lapsillemme ja miten paljon lapset ovat meitä kasvattaneet ja opettaneet. Toivottavasti me voisimme antaa saman heille ja
mielellään vielä enemmänkin. Kun saisimme heistä kasvatettua uskollisia ja rakastavia ystäviä ja huomaavaisia ihmisiä. Ja että he olisivat tuon lisäksi itsenäisiä, kohteliaita, reippaita, avuliaita, iloisia ja sosiaalisia ihmisiä. Eiköhän sillä jo pärjäisi aika pitkälle.

Kumpa tämä asenne säilyisi mikä lapsilla on koulustakin saapuessaan, Oliver heittelee iloisena takkiaan ja lauleskellen saapuu lounastunnille ;)



Lueskelin kalenteristani ja päiväkirjastani kahdeksan vuoden takaisia tunnelmia. Miten kahdeksan 
vuotta sitten rakas veljeni lensi meitä auttamaan ja Erikaa hoitamaan, että me pääsimme Jeren kanssa yhdessä sairaalalle ja kummisetä oli niin hienosti pärjäillyt täällä Erikan kanssa, että sitä muistelimme pitkään. Toivottavasti sitä itsekin voi joskus olla veljelle yhtä suureksi avuksi mitä hän on vuosien 
varrella ollut meille, lukuisia kertoja!
Kuten tietenkin muille ihanille auttajillemme, joita ilman olisi ollut vaikeuksia selvitä monestakin kiperästä tilanteesta. Täällä kaukana tukiverkostosta asuessaan sitä on kuitenkin joutunut huomaamaan, kuinka paljosta sitä selviääkään itsenäisesti. Monien paikkakunnan vaihdosten takia 
meille vasta myöhäisemmässä vaiheessa rakentui tämä nykyinen tukiverkostomme tänne, josta ollaan niin kiitollisia. On ihanaa, että aina tietää lähellä olevan jonkun, jolta voi hädän hetkellä pyytää apua. Vaikka onhan se niin, ettei sitä apua tule samalla tavalla pyydettyä, kun jos oma äiti asuisi lähellä ja tietäisi miten eri tavalla hän lapsenlapsiaan kuitenkin hoitaisi kun mitä ystävät, joilla on kuitenkin omatkin lapset hoidettavina, vaikka mielellään toki auttavat ja vastavuoroisesti sitten kuitenkin on itsekin apuna heille. Mutta kaikesta huolimatta koen sen erilaiseksi. Mutta toisaalta koen suurta iloa ja ylpeyttä myös siitä, että tiedän meidän pärjäävämme täällä itseksemme ja minulla on myös ollut ilo ja kunnia viettää kotiäitivuosia näinkin pitkään ja antaa itseni täysin lapsille, jotka kasvavat uskomattomalla vauhdilla. Olen ollut onnekas kun olen saanut kuulua heidän jokaiseen päiväänsä ja jakaa uskomattomat hetket heidän kanssaan. Ja kyllähän sydäntä lämmittää kun Erika on edelleen sitä mieltä, että parasta on saapua koulusta kotiin kun äiti on kotona tai lähteä hallille kun äiti on mukana.

 Tytöt nauttivat suunnattomasti kun luistelu on yhteinen juttumme ja voidaan jakaa ne hetket yhdessä. Sama se on poikienkin kanssa, he saavat harrastaa isin kanssa. Ensi viikosta lähtien Oliverin joukkue jää Jeren harteille ja joukkuekaverit tuulettelivat jo asiaa pukukopissa iloisena lauantaina sen kuullessaan.


Valmentajakollegat poikiensa kanssa.





Tiistaina meillä alkaakin syysloma ja kestääkin liki kaksi viikkoa! Huippua!

Erikan vatsakivutkin ovat helpottaneet, mutta keskiviikon kontrollia odotellaan silti innolla. Saadaan testien tuloksiakin sitten ja niitä mielenkiinnolla kyllä odotellaan. Jospa tämä vuosi olisi vatsakipujen kannalta helpompi kuin viime vuosi.

Iloista ja reipasta alkavaa viikkoa kaikille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti